4/02/2018

Voiko epäonni takertua?

Pääsisäissununtai oli taas yksi sellainen aamu, mitä en olisi halunnut kokea. Aven sen päivän hoitaja soitti ja kertoi hevosen ontuvan. Himskatti. Lähdin tallille suoraan ja siellä odotti aika harmillinen näky. Rokotuksen jäljiltä kaula oli herkkänä. Jalka oli turvonnut ja heppa ontui selkeästi. Kaveri oli ihan maassa, mikä synttäripäivä sillekin... 


Juurikin tuo sunnuntai, kun on enää aikaa viikko Tampereelle. Jotenkin taas tätä tuuria. Homma oli oikeastaan jo ennen tätä ikävää sattumaa epävarmaa, ollaanko kisaamassa Junior cupin ekoissa osakilpailuissa. Ihan oikeastaan sen takia, että oltasiin haluttu enemmän rutiinia sen kokoisilta radoilta ja no kuntoutus viime vuoden puolelta venyi poikkeuksellisen pitkälle tätä vuotta (vaikka itsestään saikku jo pitkä olikin). Luonnollisesti aikaa meni taas vain siihen vanhojen nappien löytämiseen, sillä ei tosiaankaan jatkettu taaskaan siitä, mihin jäätiin. Hikeä ja verta vuodatettiin jo siinä vaiheessa. Ehditäänkö taaskaan. Koko viime vuosi oli samaa. Kompastuminen, josta hiukan ylös päässeenä uskaltaa toivoa, että homma kääntyisi vielä paremmin päin, kunnes tulee seuraava isku. Kaikki suunnitelmat ja tavoitteet kaatuu siinä samassa. 

Joka tapauksessa toivoa oli vielä, sillä ensimmäisiin tärkeisiin kisoihin oli siinä vaiheessa vielä kuukausi. Tuntuu jo ihan tutulta itseni kohdalla, mutta sanon sen kuitenkin. Ongelmat eivät loppuneet siihen, totta kai. Ihan omaa tyhmyyttäni kuitenkin tällä kertaa. Meidän yhdet kisat jäivät välistä maaliskuussa, sen hetkisestä rokotushässäkästä johtuen. Tajusin mokanneeni sen edeltävänä iltana kisoja. En oikeastaan saanut nukuttua koko yötä, sillä näin vain, kuinka sama kaava toistui viime vuodelta. Koko suunnitelma piti oikeastaan uusia ja homma tuntui menevän parempaan päin. Sain rokotuksetkin järjestykseen ja voitiin yhdistä kisoista huolimatta jatkaa treeniä normaalisti. Viime lauantaina olin aika varma, että kyllä me onnistutaan. Wow, Tampereella kisaaminen ajatuksena oli niin upea, että ehkä sen oli haaveeksi jäätävä. Tää tapaturma oli ihan viimeinen tikki taas ja tarvittasiin varmaan ihme, joita täällä päin ei olla pitkään aikaan nähty. 

Tunteet jyllää. Aika usea teksti syntyy silloin parhaiten. Tylsää tää on. Miksi minä. Kun se kuuluu lajiin. Miksei joku muu. Koska elämä on. Miksi aina näin. Älä ajattele negatiivisesti... mut kun. Toisaalta tämäkin on vain yksi pieni kompastuminen laajemmassa kuvassa, mutta juuri nyt se tuntuu ihan viimeiseltä iskulta päin naamaa. Ja oikeastaan joku tälläinen juttu olisi tuntunut kuin lottovoitolta. Ihan vaan sen kaiken koetun takia  ja miten paljon ollaan taas ponnisteltu ihan pohjamudista saakka. Ei todellisuudessa kukaan muukaan jaksaisi siellä pyöriä edelleen, vaikka siltä kuulostankin aika vahvasti. 

Ja rehellisesti sanottuna on vaikea keskittyä muuhun ja jatkaa normaalisti, kun joku aina mättää. Kuinka pitkälle pitää mennä kunnes on tyhmää yrittää enää?

Draamaqueen(nit)

4 kommenttia:

  1. Uskomatonta miten huonoa tuuria teillä, ihan perseestä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo ... Pitääpä alkaa liimailemaan hevoseen neliapiloita kuplamuovin lisäksi :D

      Poista
  2. Ei oo totta :(.. Teillä on nyt ihan liikaa epäonnea, ei yhden ihmisen pitäisi joutua kestämään jatkuvia vastoinkäymisiä. Toivottavasti saatte hepan kuntoon ja treenit jatkumaan. Teillä on ihan tajuttomasti potentiaalia ja oon varma että nousette vielä huipulle, tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ! Toivotaan, ettei tälläisiä tylsiä kompasteita tulisi jatkossa näin hurjasti ... Päästäisi edes yksi kausi läpi sen kummempia taukoja :/

      Poista

Huomaathan, että kommenttien valvonta on päällä. Älä siis pelästy, jos kommentti ei ilmesty heti boksiin. Ruusut ja risut otetaan vastaan, kiitos kommentistasi :-) !